Asiat voi tehdä helposti.

Tai sitten ne voi tehdä kuten minä, eli ei helposti. Muutin kuukausi sitten, oikeastaan päivälleen, niin, kuukausi sitten. Ja tänään, siis t ä n ä ä n, kävin hakemassa viimeiset tavarat vanhalta kämpiltäni... niitä ei onneksi ollut niin paljon kuin pelkäsin: vain yksi Dubaista ostettu lentoemolaukullinen, maijapoppaslaukkuni ja yksi muu nyssäkkä.

Niissäkin oli silti ihan tarpeeksi raahaamista läpi junan, metron ja bussin, ja koska olin muutenkin jotenkin väsähtänyt ja poin selittämätöntä ahdistusta (helmikuunalkumasennus?) tuijottavat kanssaihmiset kävivät totta tosiaan hermoilleni. Toisaalta, onhan minun myönnettävä, että olihan minussa tuijotettavaa. Vaaleat hiukseni näyttävät ns. saunanraikkana (eli ilman suoristusraudan kosketusta) lähinnä jättimäiselle, ikääntyneelle voikukalla leijallessaan joka suuntaan piittaamatta vähääkään sellaisista vähäpätöisistä asioista kuin fysiikan lait tai painovoima. Näytin siis lähinnä isolta voikukalta, jolla oli pitsiset nilkkurit ja komea verinen haava toisessa polvessa, josta johtuen sukkahousutkin olivat tietysti ihan riekaleina. Se mistä se tuli on edelleen mysteeri- kolhin kyllä itseni hissin oveen, mutta se oli kyynärpää, ja olin pitsikengilläni lentää noin kuusitoista kertaa nurin lumisilla kaduilla, mutta polvi..? Ja hyvä on, kun isosta pinkistä pakaasista pilkottaa muovikulho, sateenvarjo, kanarialinnun keltainen pussilakana ja violetti suljin koristeltu minisilinteri, onkin ehkä vähän aihetta tuijottaa. Viimeisellä etapilla (bussi) saunanraikas (lue = räjähtäneen näköinen) olomuotoni tuntui herättävän aidosti huolta eräässä ikäneidossa, ja odotin jo että hän joko soittaa valkotakkiset poimimaan mieron tielle joutuneen Maija Poppasen mukaansa tai kaivaa minulle kolikoita uusia sukkahousuja varten.

Odotin että fiilis lähes-tyhjässä-entisessä-asunnossa olisi ollut haikeampi, olihan se kaikessa laimeudessaan kotini kuitenkin muutaman vuoden. Mutta toisin kävi, koin lähinnä pessimististä "miksen lähtenyt täältä aiemmin?" mietiskelyä. Onneksi se on nyt takanapäin...

Ehkä vanhojen muistelu, tai se tosiseikka, että tein koko eilisen töitä ja nukuin käytännössä koko tämän päivän (se valkokaulustyöläisen ma-pe rutiinista taas kerran!) aiheutti sen että olin epäluonteenomaisesti sangen apea, kun pääsin kotiin- ja toki myös noiden nyssäköiden raahaamisella ja kanssaihmisen tuijotuksilla saattoi olla merkitystä. Onneksi siihen on hyvä lääke: herkullisia tortilloja ja Tsaikovskia stereoista. Jauhelihan kihistessä pannulla suoritin tarmokkaasti kotiutumisrituaalia- vaatteiden päältä kiskomista samalla liidellen Joutsenlammen tahdissa pitkin piskuista kotoani, kunnes muistin että en ole edelleenkaan muistanut laittaa verhoja paikalleen ja että sen ansiosta yhä edelleen vastapäisen kerrostalon asukit näkevät suoraan kämppääni. Shit.

Hyvät ajatukseni uuden kotini pikakuosittamisesta ovat romuttuneet armotta- suurin osa kamoista on edelleen laatikoissa, yhdessä nurkassa majailee epämääräinen vaatemytty ja sängyn virkaa toimittaa kaksi elähtänyttä patjaa jotka pitää kiilata seinänviereen pesuvadilla, tai muuten tuiskahdan toistuvasti yöllä sen epämääräisen mytyn päälle.

Kuin viimeiseksi sinetiksi onnistuin tuhrimaan jauheliha-tomaatti-kermaviilikastike-salaattitäytteisellä tortillallani Anna-Leena Härkösen kirjan "Loppuun käsitelty". Mahtavaa.

Ai niin, kanssamatkustajien pintaskannauksen etenemistä oli hauska seurata, sillä vaikutin todellakin varmasti lähinnä nuorelta pultsarilta hapsottavine hiuksineni ja rikkinäisine sukkahousuihini- kunnes skannaus eteni kynsiini asti, jotka ovat nyt tälläiset:

Voi hitto, nyt alkoi soimaan häämarssi, tämäkin vielä!