Tipun takaa elää viime hetkiään! 
En ole dumppaamasaa blogia, vaan ainoastaan pistämässä sen uuteen uskoon. Uusi, uljaampi versio astuu esiin heti kun viitsin tehdä headerin kuvan loppuun ja herkeän hetkeksi katsomasta Pientä taloa preerialla...

Pailin juuri Disneyn uudenuutukaisen Burleski leffan ennakkonäytöksestä elokuvateatteri Maximista. Kyseisen rainan päätähtinä ovat Cher ja Christina Aquileira, ja siihenpä tuike loppuukin. Olen itse suuri burleskin ystävä, joten odotukseni olivat korkealla, eikä elokuva yltänyt sinne saakkaa. Burleskin kanssa ei ollut muuta yhteistä kuin nimi, loppu oli aivan tavallista showtanssia ja konserttitoistoa. Puolustukseksi kyllä on sanottava, että loistoa löytyi hienosti, puitteet olivat ylen viehättävät, asut hienoja, meikit kahdehdittavia ja sarjatuontomaisuudestaan huolimatta höyhenenkepeä, suhteellisen ennalta-arvattava tarina jaksoi viihdyttää koko matkan ajan, eikä loppuratkaisukaan ollut aivan ennalta-arvattava. Pahvisuus korostui kuitenkin pahasti kahden päätähden puitteiden parissa, sillä he jättivät muun tarinan varjoonsa kaikkien keskittyessä todistamaan katsojille että katsokaa nyt, miten upeita artisteja! Cherin dialogit burleskiclubin omistajan roolissa olivat viihdyttäviä, mutta samalla tekivät selväksi miksi hän on laulaja, ei näyttelijä. Christina hoiti hommansa hieman hienommin, mutten silti kehottaisi häntä jättämään päätyötään.
 

Kaikenkaikkiaan leffa oli kuitenkin keskinkertaisen miellyttävä kokemus, jossa riittii hupaisia tilanteita, glamouria ja upeaa ääntä. Jos unohtaa, että siinä pitäisi olla burleskia, on se kuitenkin sangen mukava hyvänmielen leffa ilman ylenpalttista siirappisuutta. Aurinkolaseja silti kaipasi tähtien pakkoloisteen kohdalla, mutta mikäli pitää kepeistä, menevistä leffoista ja kauniista puitteista, on Burleski sangen hyvä vaihtoehto.

Kotimatka venyi tuhannen kaupan kautta heitetyksi, mutta onneksi mukanani oli paras shoppailunestovehje: korsetti! Ei todellakaan tee mieli alkaa sovittamaan sellaisia vaateita, jotka vaativat mokoman riisumista. Niimpä saaliksii tuli vain... noh, siitä lisää ensi kerralla!

Aloitin tänään Suomen Punaisen Ristin ystäväkurssin, joka valmentaa minusta senioritoimintaan sopivan vapaaehtoistyöläisen. Kunhan kurssi on käyty, olen oikeutettu siis toimimaan ystävätoiminnassa, mikä tarkoittaa että voin käyttää aikaani olemalla vaikkapa maahanmuuttajan, mielenterveyskuntoutujan, vammaisen tai vanhuksen ystävä. Käytönnässä se tarkoittaa, että käyn muutaman kerran kylässä kanssaihmisen (selvästi pidän tuosta sanasta) luona. Vaihtoehtoja on paljon, mutta tiedän jo, mikä on johtotähteni: mummo.

Kunhan kurssi on käyty, haluan oman senioriystävän, jonka luona piipahtaa muutamaan otteeseen kuukaudessa ihan vain... olemassa. En ole kodinhoita, en siivoaja, kokki tai sairaanhoitaja, vaan joku, jonka kanssa jutella ja vain... olla. Odotan tohkeissani kurssin loppua ja sen myötä aukeavia mahdollisuuksia, monestakin syystä. Tärkein on se, että p i d ä n ikäihmisten seurasta, mutta omaan lähipiiriini heitä ei kuuluu (ovat omat isovanhemmat jo pilven longalla...). Miksi pidän siitä? Ihan jo siksi että on uskomatonta millainen määrä elämänviisautta, kokemuksia ja näkymyksiä heillä on sisällään, ja koska olen vähän historiafriikki, minusta on todella ihanaa kuunnella kun he muistelevat vanhoja. Villit hevosetkaan eivät saa minua keskeyttämään keskustelua joka alkaa "Muistan kun vuonna 1931...". Okei, vuosisadan vähättely, unohtakaa se "vähän". Jos pääsen keskustelemaan vaikkapa Helsingin pommituksista tai tai tai hitsi kirnuamisesta tai muusta niin olen ihan seitsämännessä taivaassa. Totta kai olen valmis turisemaan muustakin, ei sillä...

Toiseksi, Suomessa on aivan liikaa yksinäisiä vanhuksia. Jos minä voin yhdenkin yksinäisyytä lieventää ihan vain omalla entreelläni, niin se on hienoa se. Kolmanneksi, olen viime vuosina kehittänyt Kiasman kokoisen kunnioituksen vanhempaa sukupolvea kohtaan. Ilman heidän työtään meillä ei olisi nykyään näin lintukotomainen, valmis maailma.

Eri asia sitten, löytävätkö he minulle mummoa, joka ei kiipeä kaappikellon päälle turvaan kun tälläinen kävelevä ilotulite astelee sisään...

Asiat voi tehdä helposti.

Tai sitten ne voi tehdä kuten minä, eli ei helposti. Muutin kuukausi sitten, oikeastaan päivälleen, niin, kuukausi sitten. Ja tänään, siis t ä n ä ä n, kävin hakemassa viimeiset tavarat vanhalta kämpiltäni... niitä ei onneksi ollut niin paljon kuin pelkäsin: vain yksi Dubaista ostettu lentoemolaukullinen, maijapoppaslaukkuni ja yksi muu nyssäkkä.

Niissäkin oli silti ihan tarpeeksi raahaamista läpi junan, metron ja bussin, ja koska olin muutenkin jotenkin väsähtänyt ja poin selittämätöntä ahdistusta (helmikuunalkumasennus?) tuijottavat kanssaihmiset kävivät totta tosiaan hermoilleni. Toisaalta, onhan minun myönnettävä, että olihan minussa tuijotettavaa. Vaaleat hiukseni näyttävät ns. saunanraikkana (eli ilman suoristusraudan kosketusta) lähinnä jättimäiselle, ikääntyneelle voikukalla leijallessaan joka suuntaan piittaamatta vähääkään sellaisista vähäpätöisistä asioista kuin fysiikan lait tai painovoima. Näytin siis lähinnä isolta voikukalta, jolla oli pitsiset nilkkurit ja komea verinen haava toisessa polvessa, josta johtuen sukkahousutkin olivat tietysti ihan riekaleina. Se mistä se tuli on edelleen mysteeri- kolhin kyllä itseni hissin oveen, mutta se oli kyynärpää, ja olin pitsikengilläni lentää noin kuusitoista kertaa nurin lumisilla kaduilla, mutta polvi..? Ja hyvä on, kun isosta pinkistä pakaasista pilkottaa muovikulho, sateenvarjo, kanarialinnun keltainen pussilakana ja violetti suljin koristeltu minisilinteri, onkin ehkä vähän aihetta tuijottaa. Viimeisellä etapilla (bussi) saunanraikas (lue = räjähtäneen näköinen) olomuotoni tuntui herättävän aidosti huolta eräässä ikäneidossa, ja odotin jo että hän joko soittaa valkotakkiset poimimaan mieron tielle joutuneen Maija Poppasen mukaansa tai kaivaa minulle kolikoita uusia sukkahousuja varten.

Odotin että fiilis lähes-tyhjässä-entisessä-asunnossa olisi ollut haikeampi, olihan se kaikessa laimeudessaan kotini kuitenkin muutaman vuoden. Mutta toisin kävi, koin lähinnä pessimististä "miksen lähtenyt täältä aiemmin?" mietiskelyä. Onneksi se on nyt takanapäin...

Ehkä vanhojen muistelu, tai se tosiseikka, että tein koko eilisen töitä ja nukuin käytännössä koko tämän päivän (se valkokaulustyöläisen ma-pe rutiinista taas kerran!) aiheutti sen että olin epäluonteenomaisesti sangen apea, kun pääsin kotiin- ja toki myös noiden nyssäköiden raahaamisella ja kanssaihmisen tuijotuksilla saattoi olla merkitystä. Onneksi siihen on hyvä lääke: herkullisia tortilloja ja Tsaikovskia stereoista. Jauhelihan kihistessä pannulla suoritin tarmokkaasti kotiutumisrituaalia- vaatteiden päältä kiskomista samalla liidellen Joutsenlammen tahdissa pitkin piskuista kotoani, kunnes muistin että en ole edelleenkaan muistanut laittaa verhoja paikalleen ja että sen ansiosta yhä edelleen vastapäisen kerrostalon asukit näkevät suoraan kämppääni. Shit.

Hyvät ajatukseni uuden kotini pikakuosittamisesta ovat romuttuneet armotta- suurin osa kamoista on edelleen laatikoissa, yhdessä nurkassa majailee epämääräinen vaatemytty ja sängyn virkaa toimittaa kaksi elähtänyttä patjaa jotka pitää kiilata seinänviereen pesuvadilla, tai muuten tuiskahdan toistuvasti yöllä sen epämääräisen mytyn päälle.

Kuin viimeiseksi sinetiksi onnistuin tuhrimaan jauheliha-tomaatti-kermaviilikastike-salaattitäytteisellä tortillallani Anna-Leena Härkösen kirjan "Loppuun käsitelty". Mahtavaa.

Ai niin, kanssamatkustajien pintaskannauksen etenemistä oli hauska seurata, sillä vaikutin todellakin varmasti lähinnä nuorelta pultsarilta hapsottavine hiuksineni ja rikkinäisine sukkahousuihini- kunnes skannaus eteni kynsiini asti, jotka ovat nyt tälläiset:

Voi hitto, nyt alkoi soimaan häämarssi, tämäkin vielä!

Vihdoin ja viimein sain väkerrettyä uuden avattaren itselleni Radolaan. Edellinen olikin jo turhan jouluinen. Tälläinen siitä syntyi:

Olen itse lopen kyllästynyt palelemaan, joten tahdoin että ainakin tipulla on lämmin, joten piirsin sille lämpöisen villapaidan, tumput ja pipon. Sukat tosin unohdin, enkäpä tipun posket ovat siksi niin punaiset...