En kovin usein sano ei. Ei sillä, että olisin niitä, joille se on vaikeaa ja että olisin liian kiltti, vaan siksi, että katson ein olevan niin voimakas sana. Niin, minä siis katson, mutta muut ilmeisesti eivät katso. Ainakaan, jos se tulee minun suustani. Sanon nettiin liittyen aika harvoi EI, mutta kun sanon, sitä todella tarkoitan, ja vaadin, että kun sanon ei se uskotaan. Etenkin, kun sanon sen hyvin henkilökohtaisissa asioissa.

Esimerkiksi:

"Ei, et saa oikean puhelimeni numeroa, vaikka sinulla preepaidini onkin."
Mikä siinä on niin vaikea uskoa? Ei se kiukuttelemalla parane!

"Ei, en kerro, missä asun."
Edelleenkin. Onko se liian pitkä lause?

"Ei, en kerro koko nimeäni"
Mikä tässäkin on niin vaikeaa ymmärtää?

Viime aikoina tilanteita, joissa eitäni ei uskota, on ollut todella monta, ja niistä tulee todella paha mieli. Minulla on täysi oikeus sanoa EI kun se koskee itseäni, ja kun sanon ei, se tarkoittaa ei, ja se on hyväksyttävä. Joten jättäkää ne IP-osoitteiden penkomiset, numeron ronkumiset, stalkkaamiset. Ei tarkoittaa ei, myös minun sanomani. Ja jollei sitä uskota, en halua tätä hommaa jatkaa.